Eilen se iski. Pelko siitä, että ei tästä mitään tule.
Koko eilisen päivän olin jotenkin herkillä, kaikki vaan v*tutti ja ärsytti ja väsytti enkä ois jaksanu tehdä mitään. Onneksi koulusta pääsin jo kuuden jälkeen ja olin melkein pari tuntia aikaisemmin kotona kuin normaalisti. Tein kuitenkin läksyjä siinä illalla vielä ja meinasi niihinkin mennä hermo kun en jaksanut keskittyä. Viimenen niitti tais olla kun mies lähti viemään roskia ja mä tajusin että hitto kun oon laiska, miksen jaksa edes roskia viedä ulos? Jaksaakohan tuo mies mua kun oon tämmönen laiskimus? Sit pitikin pillittää loppuilta. Itkin, kun en jaksa. Kun ei tunnu miltään. Kun en tiedä onko kohdussa elämää vai ei. Kun pelottaa kaikki tuleva. Mies yritti lohduttaa, että mitä todennäköisimmin siellä elämää on, eihän mulla ole mitään kipuja tai vuotoja. Ja näinhän se on. Nyt ei auta kuin luottaa ja toivoa.
Tein sunnuntaina (dpo 15) yhden testin, viiva oli lähes yhtä tumma kuin kontrolliviiva. Testit loppui omista varastoista, mutta haluaisin vielä tehdä ainakin yhden.. Ehkä pääsen tänään käymään apteekissa. Sitten kyllä voisin uskaltaa soittaa sinne neuvolaan ja varata ehkä sen varhaisultrankin. Tuntuu, että on pakko käydä varmistamassa.
Mutta niin, oireita ei oo nyt oikein minkäänlaisia. Pientä nippailua mahassa ja välillä ikävämmin vihlaiseekin. Väsyttää. Ei muuta. Ei kai vielä tarvitse juuri muuta ollakaan? Viikothan ois nyt kaiketi 4+3 (oviksesta laskien).
2 kommenttia:
Turha stressi pois, vaikka tiedän, että se on vaikeaa! Anna itsellesi lupa olla viimein onnellinen; syö ja lepää, positiivisia ajatuksia kehiin.
No näinhän se on että ei pitäisi turhia stressata, mutta meikäläisen hermoilla ei oo kyllä helppoa. Mutta kiitos tästä muistutuksesta, koitan nyt olla vähän rennommin ja eilen ja tänään onkin onnistunut paremmin. :)
Lähetä kommentti