Oon niiiiin poikki. Ei jaksa eväänsä liikauttaa ja makoilen vaan sohvalla, mies on omilla teillään treenaamassa. Työpäivän jaksoin olla ahkera ja nyt illalla sitten ihan totaalisen kuitti. Elämä on.
Huomasin tässä jokunen päivä sitten, että mua on ruvennu todella harmittamaan kaikki vauvauutiset.. En osaa onnitella, oon vaan ja hymyilen, esitän. Semmosia kahdenkeskisiä tilanteita ei oo tullut vastaan, onneksi(?). Pienet lapset pistää hymyilyttämään ja maha pystyssä kävelevät saa muuten vaan haaveilemaan. Mutta uutiset, ne kirpaisee jossain. Aavistan jo nyt, että eräs lapsuudenystäväni - ei enää niin läheinen - on mahdollisesti raskaana, ja en tiedä miten päin ajattelisin. Hieno juttu, tietenkin, mutta mielen perukoilla olen kateellinen kuitenkin. Kunpa minäkin. Onko tällaisille tunteille oikeutta? Tuskin on harvinaista kuitenkaan. Itseäni vähän ärsyttää, että mieli toimii tällä tavoin, mutta minkäs teen? Näillä mennään. Töissäkin kun joskus joku intoutuu puhumaan lapsista, en osaa sanoa mitään. Ei mulla ole mitään sanottavaa.
Muutenkin, en osaa oikein olla luontevasti pienten lasten kanssa. Sukujuhlissa esimerkiksi pysyn mieluiten kaukana lapsista. Miksi sitten haluaisin niin kovasti oman pienen? Hyvä kysymys. Ehkä kyse on kuitenkin vain jostain hormonaalisesta jutusta, luontaisesta tarpeesta? Vauvakuume on jotain hyvin vaikeasti selitettävää, ainakin omalta osaltani.
Sekavia aatoksia, mutta kunhan kirjailin ylös! Ovista ei täällä kuulu. Ei ole tietenkään mitenkään päin mahdotonta että se oikeasti on vasta silloin joskus kp 20 tienoilla, kuten monesti aiemminkin ollut. Tällaistako tämä YK 1 (tuntuupa hullulta kirjoittaa tuo) on?? :D Mieli on malttamaton kuin tietäisi, että varmasti on jotain jännää tulossa! Härregyyd.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti